Keskiajan nainen
Keskiajalla naisen asema ja elämä riippui siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan, maahan ja aikakauteen hän oli syntynyt. Aatelisnaisen ja talonpoikaisvaimon elämät olivat kuin täysin eri maailmoissa. Joka paikassa nainen oli epäitsenäinen ja hänet määriteltiin miehen kautta; hän oli naimisiin pääsemistä odottava jonkun miehen tytär, sen jälkeen hän oli jonkun miehen vaimo ja sitten jonkun miehen äiti ja jos selvisi hengissä monista synnytyksistään ja elämän vaikeuksista hän oli miehensä menettänyt leski. Lesket olivat ainoa naisryhmä, joka oli itsenäinen, holhouksesta ja valvonnasta vapaa. Lesket, joilla oli miehensä jäljeltä perittyä omaisuutta, menivät harvoin uudestaan naimisiin, sillä silloin he olisivat menettäneet taas itsenäisyytensä. Miehen vaihtoehto saattoi olla myös muuri, luostarin suojissa maailmasta erossa vietetty elämä.
Keskiajan naista voisi hahmotella vastakohtien kautta; Toisaalta hän oli Neitsyt Mariaan verrattava, syvästi kunnioitettava, kaiken arkisen yläpuolella oleva palvonnan kohde, toisaalta hän oli synnin maailmaan tuoneen epäluotettavan Eevan tytär. Hän saattoi olla trubaduurien ylistämä linnanrouva, mutta hän saattoi olla kaikkien halveksima prostituoitu tai pelätty noita. Keskiajalla oppineiden käsityksiin vaikutti Aristoteleen filosofia. Hänen ajattelussaan nainen oli epätäydellinen mies, heikko, hauras, irrationaalinen ja emotionaalinen. Siksi hänen tuli olla aina jonkun valvonnassa.
Vaimo
Avioliitto ja koti oli keskiaikana oikeastaan ainoa tila – luostaria lukuunottamatta – missä nainen saattoi toimia. Romanttinen rakkaus ei ollut keskiajalla avioliiton solmimisen perusteena. Varakkaamman kansanosan keskuudessa avioliiton tärkein tehtävä oli perheiden välisten liittojen vahvistaminen, omaisuuksien siirtäminen ja laillisen perijän hankkiminen. Tyttärellä ei ollut sananvaltaa tulevan aviomiehen valinnassa. Yleensä mies toi mukanaan avioliittoon maaomaisuutta ja vaimo vanhempiensa lahjoittamat myötäjäiset, talouden irtaimen omaisuuden. Naiselle myönnettiin oikeus myötäjäistensa hallintaan. Joskus naisetkin omistivat maata, mutta menettivät omaisuutensa hallintaoikeuden mennessään naimisiin. Naisen tehtävä oli hoitaa talous ja sukulaissuhteet ja ennen kaikkea pitää huolta miehestä. Tuomas Akvinolainen, keskiajan suurin opettaja, kirjoitti, että aviomiehellä on oikeus saada enemmän rakkautta, koska hän on rationaalisempi ja hyveellisempi. Vaimo on luonnostaan alempi, joten hän saa vähemmän ystävyyttä. Miehellä oli vaimoonsa niin sosiaalinen, fyysinen kuin seksuaalinen valta. Naisen tuli asettaa aviomiehen toivomukset ja mielihyvä oman tahtonsa ja mielihyvänsä edelle.
Äiti
Pääosan elämästään nainen oli raskaana ja pienten lasten hoitajana. Naisen kuvaaminen äitinä tuli 1100-luvulta alkaen hyvin yleiseksi. Äitiyden arkkityyppinä tunnettiin kaikissa kansankerroksissa raskaana olevat Maria ja Elisabet sekä kuvat Mariasta lapsi sylissään. Vaikka nainen oli vaimona alistettu, hän oli äitinä palvottu. Marian kunnioituksesta periytyvä äitikultti oli vahva. Synnytys oli vaarallinen sekä äidille että lapselle, mutta äitiys oli naisen elämän tarkoitus.
Raataja
Keskiajan nainen teki paljon ja monenlaista työtä. Ilman naisten työpanosta ei olisi tultu toimeen. Naisille kuuluivat työt talossa ja pihapiirissä ja miehille ulkotyöt pelloilla ja metsissä ja karjanhoito. Vuoden 1300 tienoilla yli 90 % Euroopan väestöstä asui maalla. Naisten ajasta suurin osa meni ruuan tuotantoon liittyvissä töissä ja lastenhoidossa. Kaupungeissa naiset toimivat monenlaisissa ammateissa. Kauppiaina toreilla ja erilaisina käsityöläisinä ja kotitalouksissa palvelijoina heitä tavataan eniten.
Vaikuttaja
Vaikka naisen toiminta-alue oli rajattu pääasiassa kodin piiriin, naisilla oli epäsuoraa ja välillistä vaikutusvaltaa. Vaimo saattoivat toimia miehensä taustalla sosiaalisen verkostonsa kautta. Hän saattoi vaikuttaa lasten koulutuksen ja avioliittojen järjestämiseen, omaisuuden ja talouden hoitamiseen ja miehen uran tukemiseen. Aateliset ja maata omistavat miehet joutuivat olemaan pitkiä aikoja poissa tiluksiltaan esimerkiksi kaupan käynnin tai sodan tähden. Silloin vaimo vastasi tilanhoidosta ja vaikutti paikkakunnan asioihin miehensä nimissä. Miehensä kuuntelijana ja neuvonantajana viisas vaimo saattoi ottaa osaa myös poliittisin ja hallinnollisiin asioihin.
Avioliitot kestivät keskimäärin 15-20 vuotta ja päättyivät useimmiten miehen kuolemaan. Leskeksi jääneet vaimot ottivat hoitaakseen edesmenneen miehensä tehtävät. He eivät osallistuneet yhteiskunnan julkiseen elämään, mutta talouden pidossa he olivat itsenäisiä. Kun pojat kasvoivat aikuiseksi, tila siirtyi heille. Mutta vanhoilla naisilla oli määräysvaltaa suvun ja perheen sisällä.
Palvottu
Ritarikulttuuri kukoisti 1100- ja 1200-luvuilla aluksi Ranskassa ja sittemmin Italiassa ja Saksassa Hoveissa miesten ja naisten elämänpiirit oli erotettu toisistaan. Naisten ja miesten kulttuurin erillisyys antoi naisille mystisen ja pelottavan voiman. Keväisin trubaduurit läksivät kiertelemään linnoja ja laulamaan naisen ylistystä ja rakkauden tuskaa. Linnaan tai hoviin saapunut trubaduuri sai isäntäpariskunnalta elatuksen ja mahdollisuuden esiintyä. Linnan isännän arvovaltaa lisäsi hänen puolisoonsa kohdistunut palvonta ja ylistys. Tutkijat esittävät kovin erilaisia käsityksiä trubaduurilaulujen merkityksestä ja luonteesta, mutta niiden pohjalta voinee hahmotella linnojen ja hovien piirissä vaikuttaneen ritarikulttuurin naisihannetta.
Palvonnan kohde, domna, sai olla 1100-luvulla armoton käskijä, jonka jalkojen juureen ritari halusikin nöyrtyä ja polvistua. Mutta samalla hän on viehättävä, mikä tarkoittaa sekä ulkonäköä että käytöstä. Naisen kuului olla nuori, luonnollinen, vaalea ja iloinen. Puhe- ja seurustelutaito olivat toivottavia ominaisuuksia. Naisen ei tullut olla vaitelias eikä vaatimaton, komea pukeutuminen oli myös myönteinen asia. Trubaduurin kannalta vieraanvaraisuus oli myös toivottava ominaisuus. Naisen viehättävyyttä lisäsi suuresti myös arvostettu syntyperä.
Runojen naisihanne muuttui 1200-luvulla komeasta ja nauravasta linnanneidosta hauraaksi ja eteeriseksi hahmoksi, joka on entistä kaukaisempi ja saavuttamattomampi, vahva domna-käskijä muuttui eleettömäksi ja passiiviseksi hahmoksi. Trubaduurirunoissa nainen ei ole vaimo eikä äiti vaan ”ystävä”, mahdollinen rakastettu. Lapset eivät kuluneet tähän romanttiseen ilmapiiriin. Trubaduurirunoudessa rakkaus on aina positiivinen asia, vaikka sen tähden saattoi joutua kärsimään. Vaikeasti saavutettava kaukorakkaus täyttää mielen melankolialla ja kaipuulla. Danten Beatricen hahmo edustaa tätä eteeristä naistyyppiä. Hänen kauttaan Dante julisti rakkauden elämän korkeimmaksi kokemukseksi.
Ritarirunouden myötä rakkauden tavoittelusta tuli Euroopan kirjallisuuden tärkeimpiä teemoja ja se on määritellyt länsimaista tunnekäsitystä. Joidenkin tutkijoiden mielestä naisenpalvonta on vain kirjallinen ilmiö, joka ei vaikuttanut naisen asemaan todellisessa elämässä. Toisten mielestä naisen asema nousi ritarirunouden johdosta sekä psykologisesti että sosiaalisesti. Tämän kanssa saman aikaisesti Euroopassa voimistui Marian palvonta. On toisistaan poikkeavia käsityksiä Maria-kultin vaikutuksesta naisen arvostamiseen ja naiskuvaan. Joka tapauksessa trubaduurirunot nauttivat aikanaan ja myöhemminkin suurta suosiota.
Trubaduurien teksteissä ritariliikkeen vaikutusalue ulottui hyvin laajalle, arabeista saksalaisiin, Unkarista Portugaliin, Irlantiin ja Englantiin, mutta Skandinavian maita ei mainita koskaan.
Eristetty
Avioliiton ja perheen vaihtoehto oli elämä luostarissa, sitoutuneena köyhyyteen, naimattomuuteen ja kuuliaisuuteen. Naiset toivat myötäjäisensä luostariin ja se tarjosi turvapaikan naimattomaksi jääneelle perheen tyttärelle tai tyttärelle, joka jollain tavalla oli tuottanut häpeää perheelleen. Naiselle luostarit antoivat myös mahdollisuuden opiskeluun ja niistä ovat peräisin keskiajan oppineimmat ja hurskaimmat naiset. Vaikka naisilla ei ollut mahdollisuutta päästä kirkolliseen virkaan eikä saarnata, he saivat abbedissoina, visionääreinä ja mystikoina sananvaltaa aikanaan. Merkittäviä vaikuttajia olivat esimerkiksi Katariina Siennalainen, Italian kansallispyhimys, Pyhä Birgitta, mystikko ja uuden luostarijärjestön perustaja sekä Hildegard Bingeniläinen, tieteellinen keskustelija ja uskonnollinen uudistaja.
Luostarielämä oli askeesia, rukousta, työtä, lukemista, kirjoittamista ja opiskelua. Nunnat pystyivät kopioimaan ja kuvittamaan kirjoja. Naisluostareissa saivat myös ylempien säätyjen tytöt opetusta lukutaidossa ja kirjoittamisessa sekä käytännön taidoissa kuten käsitöissä ja puutarhan hoidossa. Dominikaani- ja fransiskaanijärjestöjen yhteyteen muodostui maallikkoyhteisöjä, joihin kuuluminen oli naisen vaihtoehto luostarielämälle tai avioliitolle. Tämä oli elämä penitenttinä, johon kuului maalliseen elämään sovellettujen luostarin sääntöjen noudattaminen, hartauselämä paikallisten kerjäläisjärjestöjen yhteydessä ja penitenttiasun kantaminen. Askeesi, nöyryys ja rukous, näyt ja ihmeet seurasivat näiden naisten elämää. Ajateltiin, että lähimmäisten kärsimysten lievittäminen oli Jumalan palvelemista.
Kirjoittanut: Marja Maunuksela, TM