Ritariromantiikka

Ritariromantiikka

Esitelmässäni tarkastelen niinkutsuttua keskiaikaista ritarikulttuuria ja ritariromantiikkaa ja kysyn, mitä se merkitsi keskiajan naisille. Monet nykyiset käsitykset ritariromantiikasta perustuvat 1800-luvun romanttisiin historiaromaaneihin, joista eräs lyömätön klassikko lienee Walter Scottin Ivanhoe. Ohessa muutamia otteita, jotka hyvin kuvaavat 1800-luvun käsityksiä ritarien ja neitojen rooleista:

”Ja sanokaapa, kuka on lauluissa tai turnajaiskronikoissa säilyttävä muiston siitä uroteosta, jonka te viime yönä suorititte? Uljaasta uroteosta – voititte vanhan miehen ja hänen harvat, pelkurimaiset orjansa ja veitte saaliinanne onnettoman neidon väkivalloin rosvolinnaanne?” (Rowena-neito)
”Sinä tahtoisit sammuttaa ritarillisuuden kirkkaan loiston, joka yksin erottaa aatelismiehen halpasukuisesta ja jalon ritarin maamoukasta tai metsäläisestä. [–] et tunne sitä ylevää tunnetta, joka kohottaa jalon neidon rintaa, kun hänen armaansa on suorittanut uljaan työn ja sillä pyhittänyt lempensä. Ritarillisuus! – se on puhtaan ja jalon rakkauden synnyttäjä – se on sorrettujen turva, tyrannien vallan kukistaja.” (Ivanhoe)
Näissä repliikeissä ja koko teoksessa kiteytyvät monet ritariuteen liitetyt ihanteet. Loppuhuipennuksessa sankari ratsastaa haavoistaan piittaamatta kaksintaisteluun puolustaakseen viattoman neidon kunniaa ja henkeä. Todellinen ritari suhtautuu naisiin kunnioittavasti ja palvoen, valmiina heittämään henkensä heidän puolestaan. Hänet muistetaan lauluissa ja turnajaiskuvauksissa. Ja neito puolestaan on puhdas ja viaton, ihailee sankarinsa tekoja, tuntee onnea siitä, että jalo ritari taistelee hänen vuokseen ja tyrmää ylenkatseellaan alhaisen miehen, joka häntä koettaa lähestyä.
Ylväs sankari ja neito hädässä ovatkin eräs suosittu teema, jota toistetaan modernin ajan keskiaikaviihteessä – viime vuosina tosin ovat suosiotaan kasvattaneet myös taistelevat naishahmot, loistelias rappio ja sotaelokuvista omaksutut sinisuodattimet. Romanttinen pohjavire elää kuitenkin myös Kingdom of Heavenin kaltaisissa nykyelokuvissa, joissa päähenkilö manaa uutta uskoa ja voimaa Jerusalemin miehiin julistamalla nämä ritareiksi.
Mutta miten nämä nykyiset mielikuvat vertautuvat keskiajan elämään ja käsityksiin ritariudesta? Mitä ritarikulttuuri merkitsi menneinä aikoina, olivatko nämä ritarit todella pelvottomia ja nuhteettomia, vai elivätkö tällaiset hahmot korkeintaan keskiajan runoudessa ja balladeissa – tai kirkollisissa pyhimyskertomuksissa, kuten kertomuksessa Pyhästä Yrjänästä ja lohikäärmeestä? Entä naiset? Olivatko he kunnioitettuja, suojeltuja, ylvään rohkeita liljoja synkissä linnakkeissa? Miten keskiajan ritarikulttuuri syntyi, mitä se sisälsi ja mikä sen merkitys oli keskiajan naisten näkökulmasta? Muuttiko se naisten elämää, vaikuttiko ritarikulttuuri ylimalkaan hovimaailman ulkopuolella?
Keskiajalla eli toki hyvin monenlaisia naisia, ja myös hyvin monenlaisia käsityksiä naiseudesta. Kirkon piirissä esitettiin toisaalta hyvinkin naisvihamielisiä äänenpainoja n aisista viettelijöinä, toisaalta palvottiin hartaasti varsinkin ”jumalan äitiä” Neitsyt Mariaa. Teoreettiset keskustelut siitä, oliko naisilla sielua vai ei, jäivät aika kauas tavallisen talonpoikaisnaisen arkisesta aherruksesta perheensä tai linnanherran pelloilla ja kotipiirissä, mutta hekin saattoivat turvautua uskontoon ja Marian kuvaan rukoillessaan suojelusta ja apua perheelleen ja lapsilleen. Säätyyn katsomatta koti oli keskeinen elinpiiri niin naisille kuin miehillekin, aikana, jolloin yhteiskunta oli monin tavoin hajanainen ja oma perhe, suku ja kylä tarjosivat parhaan turvan. Tavalliset talonpoikais- ja porvarisnaiset elivät hyvin työteliästä ja myös armotonta elämää, jossa oli myös arjen iloja. Aatelisnaiset sen sijaan elivät tarkan suojelun ja valvonnan alaisina; heidän siveyttään valvottiin tarkkaan – osittain kyse oli huolenpidosta, halusta suojella naisia, mutta osittain vartioinnilla pyrittiin varjelemaan enemmänkin perheen kunniaa kuin naisten omaa elämää. Oma lukunsa olivat nunnat, jotka omistautuivat luostareissaan rukoukselle ja hyville teoille.
Jos tarkastellaan Euroopan keskiaikaa kokonaisuutena (noin 500 jaa. – 1500 jaa), niin ritarikulttuurin synty ajoittuu suurin piirtein puoliväliin. Kaikki aikakausijaot ovat keinotekoisia ja ylimalkaisia, mutta karkeasti ottaen noin vuoteen tuhat asti keskiajan Euroopalle oli erityisen ominaista se, että elämä on keskittynyt paikallisiin keskuksiin. Tämän jälkeenkin keskiaikainen Eurooppa on sangen pirstaleinen kokonaisuus, mutta erityisesti ensimmäiset vuosisadat ovat paikalliskulttuurien aikaa.
Ihmiset elivät paikallisissa kylissään omavaraisina – suuri osa kaupungeista alkoi kehittyä ja kukoistaa vasta 1000-luvun jälkeen. Koska yhteiskunta oli monella tavoin epävakaa, ihmiset antautuivat paikallisen linnanherran kuuliaisiksi alaisiksi ja maatyöläisiksi, suorastaan maaorjiksi; vastineeksi linnanherra soi heille tukea ja turvaa ulkoisia vihollisia vastaan. Paikallinen linnanherra puolestaan saattoi olla jonkun ylemmän herran kuuliainen vasalli, ja tämä ylempi herra oli kuninkaansa alamainen. Yleensä nämä olivat nimenomaan miesten keskinäisiä alamaisuus- ja suojeluverkostoja, sillä jokaista perhettä tai kotitaloutta edusti yleensä perheen arvovaltaisin mies, perheen pää. Leskirouvat saattoivat miehensä jälkeen hallita linnaa ja kotitaloutta, yleensä siiheksi että solmivat uuden avioliiton tai että heidän poikansa varttuivat aikuisiksi. Keskiajan yhteiskunnassa naimattoman naisen liikkumavapaus oli usein paljon vajaampi kuin aviovaimon tai lesken; häneltä puuttui naineen naisen arvovalta ja oma talous, jota emännöidä.
Tässä moninkertaisten palvelus- ja suojelussuhteiden maailmassa kehittyi myös ritarikulttuuri. Alun perin ritarielämä ei kuitenkaan ollut mitenkään loistokasta tai ihannoitua. Kun paikalliset ylimykset sotivat toisiaan vastaan, he hakivat sotajoukkoihinsa sotaväkeä; ensimmäiset ritarit olivat yksinkertaisesti ratsusotilaita, joita koulutettiin käsittelemään ratsua ja raskaita taisteluvälineitä kuten peistä. Näiden ratsumiesten harjoitustaisteluista kehittyivät sittemmin turnajaiset monine rituaaleineen, seremonioineen ja loistoineen.
900-luvun ritarit eivät olleet laulujen ylistämiä jaloja urhoja: he olivat palkkasotureita, joilta vaadittiin kovaa koulutusta sotataidoissa, ja jotka saattoivat olla hyvinkin raakalaismaisia ja väkivaltaisia. Varhaiset ritarit olivat useimmiten alhaisaatelisia tai aatelittomia miehiä, mutta he saivat palkakseen maaomaisuutta ja nousivat vähitellen arvoasteikossa. Aatelisperheiden nuoremmat pojat, joilla ei Keski-Euroopassa ollut perintöoikeutta, saattoivat hekin päätyä ritareiksi ja joutua hankkimaan elantonsa taistelukentillä. Tällä tavoin aatelisto ja ritaristo alkoivat sulautua toisiinsa, ja kun ylimyksellistenkin perheiden pojat ryhtyivät ritareiksi, ritarinasema alkoi muuttua arvostetummaksi. Tuhat-luvulta eteenpäin yleistyvätkin kuvaukset kunniakkaista ritareista ja näihin liitetyistä ihanteista.
Vuoden tuhat paikkeilla sekä maalliset kuninkaat että kirkon edustajat alkoivat vahvistaa asemaansa paikallisten päälliköiden yli. Niin kuninkaat kuin paavikin hakivat yhteiskuntarauhaa ja koettivat rauhoittaa aateliston alituisia valtataisteluita. Kirkko houkutteli maallisen vallan edustajia Jumalan rauhan suojelijoiksi. Tämä Jumalan rauha, ”Pax Dei”, oli kirkon hyödyntämä käytäntö, jonka puitteissa julistettiin hengellisen säädyn, pyhiinvaeltajien ja vähäosaisten nauttivan kirkon suojelusta. Aateli ja hallitsijat värvättiin valvomaan tätä rauhaa, ja vastineeksi kirkko siunasi heidän valta-asemansa. Rauhanjulistukset elivät myös maallisessa lainsäädännössä, niin että kristillinen kuningas otti jumalallisen järjestyksen edustajana suojelukseensa heikot ja vähäosaiset. Suomessakin on säilynyt 1300-luvulla annettu Karjalan naisrauhan julistus, jossa kielletään ketään kajoamasta Karjalan alueen naisiin, heidän ruumiiseensa, oikeuksiinsa tai omaisuuteensa.
Kun kirkollinen ja maallinen valta lähentyivät, ritarikoulutuksessa alettiin korostaa soturien roolia taivaallisen järjestyksen puolustajana. Taistelijan elämä ylevöitettiin, sille haettiin syvempiä merkityksiä. Kirkko oli aiemmin ylistänyt maailmasta vetäytyvää hurskautta, mutta ristiretkiajan kynnyksellä syntyi ajatus kristillisestä uskonsoturista, joka puolusti kristillistä valtakuntaa ja kristillistä järjestystä, ei etsinyt vain omaa etuaan tai maallista palkkiota. Nämä ihannoidut piirteet näkyvät esimerkiksi ritarin antamassa valassa, jossa hän lupasi suojella heikkoja ja vähäosaisia.
Osa ritari-ihanteista hioutui siis kirkon ja maallisen vallan yhteistyössä, ristiretki-innostuksen vallassa, kun 1000-luvun lopulta lähtien sotajoukkoja ja tavallisempaakin väkeä matkasi Pyhälle maalle saadakseen Jerusalemin kristittyjen haltuun. Näihin aikoihin perustettiin myös hengellisiä ritarikuntia, joiden jäsenet olivat eräänlaisia ”taistelevia munkkeja”, ainakin periaatteessa itsekieltäymykseen sitoutuneita.
Itsekieltäymystä hehkutettiin myös maallisemmille ritareille, ja usein kysymys oli siitä, että välttämättömyydestä tehtiin hyve. Keski-Euroopassa aatelisperheen esikoispoika peri maaomaisuuden, ja nuoremmat veljet joutuivat hakemaan elantonsa taistelevina ritareina. Tilanne oli nuorille pojille turhauttava, joten heidän rooliaan koetettiin ylevöittää ja siten torjua aateliston keskinäisiä valta- ja perintötaisteluita.
Palkkasoturi muuttui siis runoissa, kaunokirjallisuudessa ja hengellisissä teksteissä hyvän edustajaksi, kiusauksia vastaan kilvoittelevaksi mieheksi – hänestä tuli aikansa supersankari, pyhimysten maallinen vastine – ja joskus ritarista tuli pyhimyskin. Ritarikulttuuriin linkittyi kiinteästi hovirakkaus, jonka mukaisesti ritari palveli rakastamaansa naista ja nainen palkitsi hänet sitten suosionosoituksella. Ritarin ylimmän ihailun kohteena ei välttämättä kuitenkaan ollut neito, vaan naimisissa oleva linnanrouva.
Ritaria sitoivat linnanherraan uskollisuudenvalat, linnanrouva oli ritarille ihailun ja rakkauden kohde, ja tämä tunne kuvattiin sitovaksi ja velvoittavaksi. Tutkijat ovat luonnehtineet linnanrouvaa myös eräänlaiseksi sijaisäidiksi: monet ritarikoulutukseen lähetetyt miehet olivat nuoria poikia, joista linnanrouva huolehti. Linnanrouva kuvattiin usein aviomiehensä vasalliksi, joka hallitsi linnassa omaa pientä valtakuntaansa, määräsi monista kotitalouden asioista ja toimi aviomiehensä neuvonantajana ja edustajana. Vaikka rakkausrunojen vuolaat kuvaukset ja linnanhovin hallitut kosiskelusäännöt eivät välttämättä vastanneet todellisuutta, linnanrouvan saama asema kuvastelee varmasti myös ritarikoulutuksen ja ritarielämän arjen ehtoja, joille tällä tavoin luotiin romanttinen silaus.
Nuori mies, joka ei varallisuuden puutteessa voinut avioitua säätynsä mukaisesti, kanavoi siis tunteensa linnanrouvan palvontaan ja pyrki tämän tunteen vuoksi suhtautumaan kunnioittavasti myös muihin naisiin, osoittamalla itsehillintää, urhoollisuutta ja hyviä tapoja, kiusaustenkin uhatessa.
Rakkaus ei siis liittynyt niinkään avioliittotoiveisiin, vaan avioliiton ulkopuoliseen voimakkaaseen ihastukseen. Tätä rakkautta koetettiin toisaalta ylevöittää ja nostaa hengellisen korkealentoiseksi kokemukseksi, mutta toisaalta myös fyysisestä rakkaudesta haaveiltiin ja siitä kirjoitettiin. Aikalaiset löysivät näistä ideaaleista mahdollisuuden ylläpitää järjestystä: ritariromantiikka tarjosi lohtua tilanteessa, jossa rakkaus, kiintymys ja intohimo eivät voineet kanavoitua ”luonnollisesti”, vaan avioliitto- kunnia- ja perimysvaatimusten vuoksi niin miesten kuin naistenkin seksuaalisuutta koetetiin valvoa. Ritarikulttuurin piirteet toistuivat moraalioppaissa, kertomuksissa ja aikakauden trubaduurirunoudessa. Toisaalta kysymys oli myös pelistä, jossa ylevän pinnan alla liikkui intohimoja ja torjuttuja tunteita.
Voi sanoa, että ritarikulttuuria alettiin ihannoida sitä enemmän, mitä kauemmas ritarielämä etääntyi alkuperäisestä. Keskiajan lopulla ritarielämään oli varaa vain ylimystöllä, ja ritariksi lyöminen muuttui yläluokkaiseksi arvonimeksi. Käytösoppaat, romanttinen kirjallisuus ja naisten palvonta saavuttivat entistä ylevämmät mittasuhteet. Turnajaiset muuttuivat enemmänkin hovileikeiksi, vaikka niiden tavoitteena oli edelleen koulia aatelismiehiä myös taisteluun. Samaan aikaan ritarien merkitys sotatoimissa väheni. Kun Englanti ja Ranska kävivät satavuotista sotaansa, alkoivat tuliasein varustetut jalkaväkijoukot saavuttaa merkittävämmän aseman kuin ritariryhmät. 1400-luvun alussa Ranskan kuninkaan puolesta taistellut Jeanne d’Arc joukkoineen edusti siis jo väistyvää kulttuuria, vaikka tuskin aikalaiset ajattelivat, että onpa siinä vanhanaikaista tekniikkaa.
Jean d’Arcin jälkimaine tuo kiinnostavasti mieleen puhtaan neitsyen palvonnan, mutta yleensä ritariromantiikka ja ritarikulttuuri eivät tarjonneet naisille näin toiminnallisia rooleja. Romanttisissa mielikuvissa naiset esitettiin pikemminkin ihannoidun hyveellisinä opastajina, suojelijoina ja innoittajina, jotka auttoivat ritaria tämän sankarillisissa ponnisteluissa. He keskittyivät siis tukemaan ritaria ja peilaamaan tämän tavoitteita ja toiveita – mikä vastasi sinänsä kulttuurin naiselle tarjoamaa roolia miehen palvelijana ja tukijana.
Mitä nämä käsitykset sitten merkitsivät naisille? Tutkijat ovat arvelleet, että toisaalta maallinen linnanrouvien ja toisaalta hengellinen Neitsyt Marian palvonta kasvattivat 1000-luvun taitteessa naisen arvostusta. Paheellisen, syntiin houkuttelevan Eevan hahmon rinnalle nousi hyveellinen, lempeä, ihannoitu ja itsehillintään opastava nainen. Ritariromantiikassa kuvattu rakkaus oli kuitenkin myös fyysisempää kuin kristillinen jumalan äidin palvonta, ja sen on katsottu syntyneen osittain vastareaktiona kristilliselle askeettisuudelle.
Voi ajatella, että ritarillisen käytöskoodin velvoitteet soivat naisille aiempaa enemmän liikkumatilaa. Keskiajan naiset oppivat myös vetoamaan ritariromantiikkaan ja sen velvoitteisiin: myöhäiskeskiajan kirjeissä naiset korostavat usein tietoisesti turvattomuuttaan ja vetoavat aatelisten miesten velvollisuuteen huolehtia turvattomista ja näiden oikeuksista vaikka oman etunsa kustannuksella. Nämä vetoomukset eivät aina tuottaneet tulosta, mutta ne tarjosivat kuitenkin tietynlaisia kulttuurissa hyväksyttyjä keinoja hakea suojaa vahvemman oikeudelta.
Nuoret aatelisneidot kasvoivat tähän hovikulttuuriin ja harjoittelivat sen muotoja. Eräs keskiaikainen tarina kertoo pienestä aatelistytöstä, joka halusi suosionosoituksenaan luovuttaa merkin tai muiston ritarille. Kun hänellä kuitenkin oli vain nukkeja, päätti tyttösen isä teettää tyttärelleen hienon puvun, ja tämä voisi luovuttaa palan hihakankaastaan valitsemalleen ritarille. Tällaisten leikkien kautta aatelisneidot kasvoivat hovikulttuuriin, jossa heidän koulutukseensa kuului myös ratsastus, haukkojen kasvatus ja koulutus, shakkipeli ja muut sosiaaliset pelit, tarinan kerronta, lausunta, arvoitukset, laulu ja soittaminen ja tanssiminen. Tämän lisäksi heiltä edellytettiin kuitenkin myös kovaa työtaitoa, erityisesti kankaantuotannon taitoja, ja muutenkin kotitalouden ja tilan hallinnointia.
Ritariromantiikassa oli kuitenkin myös rajoituksensa. Ihanteet asettivat tiukkoja vaatimuksia. Teoriassa nainen nostettiin jalustalle, mutta käytännössä hän joutui kohtaamaan kovin epätasaisen todellisuuden, jossa häneltä edellytettiin paljon suurempia ponnisteluja ja työntekoa. Ylistyksen ja palvonnan kohteena olivat ennen kaikkea yläluokan naiset, joilla oli yhteiskunnassa suhteellinen valta-asema esimerkiksi aviomiehen kautta. Yleensä juuri yläluokan naiset saattoivat soveltaa ritarikulttuuria edukseen, ja jotkut ylhäiset naiset ryhtyivät esimerkiksi itse trubaduureiksi ja muusikoiksi.
Tavallisten naisten toimet ja heidän rauhansa eivät olleet yhtä suuren varjelun arvoisia, vaikka teoriassa ritari velvoitettiin suojelemaan kaikkia säätyyn katsomatta. Aatelisten välisissä kiistatilanteissa ja valtataisteluissa epäritarillista käytöstä saatettiin kuitenkin käyttää lyömäaseena, ja tällöin tavallinenkin rahvas saattoi tuoda esiin valituksiaan ja toiveitaan. Rahvaan naisten elämä ei ollut yhtä säädeltyä kuin ylimyksellisten naisten – hyvässä ja pahassa: he saivat osakseen vähemmän suojelua, mutta heille asetetut vaatimukset olivat myös löyhempiä, koska he eivät perineet suuria maaomaisuuksia eikä heidän perheidensä maine ollut osa ylimystön poliittisia pelejä. Varsinkin vuoden 1000 jälkeen monet naimattomat rahvaan naiset alkoivat mennä palkkapalvelukseen kotinsa ulkopuolelle, mikä toi heille liikkumatilaa mutta toisaalta myös asetti heidät entistä alttiimmaksi karkealle kohtelulle. Eri yhteiskuntaryhmien naiset elivät siis hyvin erilaisissa maailmoissa.
Ritarikulttuuri tarjosi päiväunelmia erityisesti ylempien yhteiskuntaryhmien miehille että naisille, ja käytännössä hovikulttuuri saattoi hiukan sivistää ja tasoittaa kulttuuria ja käytöstapoja. Koska rahvas pyrki usein jäljittelemään ylhäisöä, siirtyivät tavat ja kertomukset vähitellen kaikkien kansanosien keskuuteen, matkalla tosin muovautuen. Esimerkiksi Baltian maiden kaupungeissa tiedetään järjestetyn juhlia, joissa miesten oletettiin osoittavan erityistä hovietiketin mukaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta seurueen naisille.
Suomeen ja Ruotsin valtakuntaan ei koskaan muodostua samanlaista paikallisten linnanherrojen järjestelmää kuin etelämmäs Eurooppaan. Ruotsin valtakunnassakin aatelismiehiä lyötiin ritareiksi 1200-luvulta lähtien, mutta ritari-nimeke oli pikemminkin kuninkaallinen suosionosoitus kuin pitkällisen ritarikoulutuksen tulos. Ruotsinkin ylimystö luki kuitenkin hovietikettioppaita; runoutta ja ritariromaaneja kirjoitettiin ja käännettiin myös pohjoismaisille kielille. Eräs historiallinen 1200-luvun ruotsalaisaatelinen, Lars Pedersson, pääsi sankariksi kotimaiseen ritariseikkailuun, jossa hän vapauttaa rakastamansa Benedikta-neidon luostarista.
Ritarikulttuurin vaikutteita on myös balladeissa, joissa aviomies lähtee ristiretkelle tai pyhiinvaellukselle ja vaimo ikävöi häntä. Eräässä balladissa harppua soittava aatelisrouva pukeutuu mieheksi ja matkustaa islaminuskoisten hoviin, missä hän laulullaan hurmaa kaikki ja saa vapautettua vangiksi jääneen aviomiehensä. Näissä balladeissa voitiin kuvata myös kiintymyksen osoituksia konkreettisten eleiden kautta, kuten hiukan myöhemmin kirjoitetussa balladissa herra Esbjörnistä ja hänen puolisostaan Elinistä:
Messu sitten laulettiin
ja teksti luettiin,
Esbjörn astuu kirkosta,
nostaa rakkaansa satulaan
vaikka matkansa kulki
rahvasjoukon halki,
ei Esbjörnin käsi irtautunut
Elinin satulan kaaresta
*hän kaipaa rakkaansa luo*
Vaikka hovirakkaus ei liittynytkään kiinteästi avioliittoon, rakkauden ja avioliitonkin väliset kytkökset saatettiin mieltää entistä kiinteämmiksi. Näihin aikoihin myös kirkko alkoi korostaa sekä naisten että miesten oikutta solmia avioliitto oman mieltymyksensä mukaan, siinä missä maallinen oikeus korosti vanhempien ja perheiden merkitystä avioliiton solmimisessa. Keskiajan jälkipuolella onkin havaittavissa kehityslinjoja, joiden myötä alettiin vähitellen korostaa yksilön roolia – sekä yksilöllistä päätösvaltaa että myös vastuuta. Näihin aikoihin myös kirkko alkoi korostaa sekä naisten että miesten oikeutta solmia avioliitto oman mieltymyksensä mukaan, siinä missä maallinen oikeus korosti vanhempien ja perheiden merkitystä avioliiton solmimisessa. Naisen aseman ei kuitenkaan voi sanoa suoraviivaisesti muuttuneen huonommaksi tai paremmaksi.
Hovikulttuuri ja sen tavat sekä romanttiset naishahmot näkyivät myös kirkkotaiteessa. Vaikka kirkko yleisesti ottaen tuomitsi tuhlailevaisuuden ja ylellisyyden, ulkoisen kauneuden ja loisteliat vaatteet, hyvä ihminen kuvattiin useimmiten kauniina ja myös hyvin puettuna. Esimerkiksi Pyhää Yrjänää kuvaavissa teoksissa uhattu prinsessa ja sankarillinen ritari edustavat paitsi hyvän taistelua pahaa vastaan, myös aikansa hovimuotia kauniisti leikattuine vaatteineen, ilmeineen ja eleineen. Myös kansanperinne otti tarinat omakseen, tosin niitä muokaten. Joissakin suomalaisissa runoversioissa lohikäärmeelle viedään vietelty neito, jota yhteisö paheksuu, mutta lohikäärme toteaa, että syö mieluummin neidon viettelijän.
Keskiajan naisen arki ja ritariromantiikan ihanteet kohtasivat siis jossakin määrin, mutta vain ajoittain. Ehkä romantiikka kuitenkin tarjosi naisille uusia, myönteisiä näkökulmia naiseuteen – edes päiväunia, jotka saattoivat omalta osaltaan antaa uusia ideoita ja uutta voimaa arjen raskauteen. Tässä mielessähän niillä on merkitystä vielä näinä päivinä, monet kohteliaisuuden osoitukset ja tavat ilmaista rakkautta juontavat juurensa keskiajan ritariromantiikasta ja muokkaavat siis edelleenkin tapaamme ymmärtää naisten ja miesten välisiä suhteita.
Anu Lahtinen viimeistelee myöhäiskeskiajan naistoimijuutta käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa. Hän on myös Ennen & nyt -verkkojulkaisun (http://www.ennenjanyt.net) päätoimittaja. Syksyllä 2006 häneltä ilmestyy populaarihistoriallinen teos ”Skandaali! Historian parhaat lööpit.”
KIRJALLISUUTTA
Aro, Kaarina: Naistrubaduurit 1100- ja 1200-luvun Oksitaniassa. Seminaarityö, http://www.saunalahti.fi/arotuo/k/trurun_w.html
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina. Atena, Jyväskylä 2005.
Lahtinen, Anu: ”Myy vaimonsa suostumuksella tämän perintömaita” – Sukupuoli ja maaomaisuus keskiajan Hämeessä. Arx Tavastica 11. Hämeenlinna-seura, Hämeenlinna 2001.
Lahtinen, Anu: Arkea ja juhlaa Flemingien mailla. Arki ja läheisyys. Turun historiallinen yhdistys, Turku 2002.
Lahtinen, Anu: Järki ja tunteet 1500-luvun avioliittomarkkinoilla. Tieteessä tapahtuu 5/2006. Luettavissa internetissä os. http://www.tieteessatapahtuu.fi
Linder, Marja-Liisa, Marjo-Riitta Saloniemi & Christian Krötzl (toim.): Ristin ja Olavin kansaa. Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa. Tampereen museot, Tampere 2000.
Litzen, Veikko: Keskiajan kulttuurihistoria. Gaudeamus, Helsinki 1974.
Niiranen, Susanna: Veijareita ja pyhimyksiä, lörppöjä ja kaunokaisia – Trubaduurien suhtautumistapoja runojensa naisiin. Ihmeiden peili – keskiajan ihmisen maailmankuva. Atena, Jyväskylä 1998.
Niiranen, Susanna: Muukalaisten matkassa. Keskiajan rajoilla. Atena, Jyväskylä 2002.
Setälä, Päivi: Keskiajan nainen. Otava, Helsinki 1996.

Tiainen, Jorma: Trubaduureista pyhimyksiin. Edustaminen ja julkisuus keskiajalla. Atena, Jyväskylä 2006.

Kirjoittanut: Anu Lahtinen, http://www.iki.fi/anulah